Kokemuksesta tiedän, että kun sydämeni on auki ja elän siitä käsin voin hyvin ja olen onnellinen. Olen yhteydessä itseeni ja muihin. Tunnen ykseyttä. Kokemus on positiivinen ja samoin suhtautumiseni maailmaan, ihmisiin ja erilaisiin asioihin. Kun taas kovetan sydämeni tai suljen sen olen onneton. Tunnen pelkoa tai vihaa. Koen silloin murskaavaa erillisyyttä minun ja muiden ihmisten välillä. Olotilani on epämukava ja negatiivinen.
Elämä ei kuitenkaan ole mustavalkoista... En kykene vain olemaan täysin toisessa näistä kahdesta olotilasta: joko täynnä rakkautta tai täynnä vihaa ja pelkoa. Elämäntilanteet ja asiat joihin emme voi vaikuttaa voivat viedä meitä kumpaan ääripäähän tahansa tai jonnekkin siltä väliltä. Vaikka pyrkisin pitämään sydämeni auki ja haluaisin aina osata olla myötätuntoinen en todellakaan jokaisessa tilanteessa pysty siihen.
Jos kiellän täysin, ettei minussa ole mitään pimeää, negatiivista tai pahaa luon itselleni valtavan psykolgisen varjon. Kiellän itsestäni osan ja oli tuo osa sitten kuinka pieni tai suuri tahansa (ja sehän silti meissä on) se tulee näkymään minussa tahdon sitä tai en. Valitettavan usein se tulee totaallisen kiellon kautta ilmenemään. joko hallitsemattomasti tai erittäin kieroutuneesti. Vastaavasti myös toisin päin tulkittuna.
On myös todettua, että jos kovasti vastustamme jotain ihmistä, asiaa tai aatetta vastustamme tiedostamattamme sitä puolta itsessämme. Syytämme muita ihmisiä omista puutteistamme. Inhoamme tiettyä ihmistä, koska emme kykene näkemään inhoamaamme asiaa itsessämme. Tähän problematiikkaan törmää niin pienemmillä kuin suuremmilla taistelutantereilla omaa henkilökohtaista elämääme kuin politiikkaa ja uskontoja myöten.
Onneksi meillä on kuitenkin aina vapaus valita kumpaa ruokimme itsessämme ja meitä ympäröivässä maailmassa: valoa vai varjoa, vihaa vai rakkautta, avarakatseisuutta vai ahdasmielisyyttä. Ja aina lopulta valo tulee tunkeutumaan sinne missä on pimeyttä työntäen sen pois tieltään.
